Osallistuin viime keväänä Ylen sisäiseen muutoskoulutukseen, vai mikä muutosvalmennus se olikaan nimeltään. Aluksi leikimme muutosoppaan johdolla tutustumisleikkejä, sitten jakaannuimme ryhmiin pohtimaan työyhteisömme kehittämistä. Keltaisia Post it –lappuja kirjoiteltiin ja liimailtiin fläppitaululle. En ymmärtänyt mikä oli se suuri muutos, johon meitä piti valmentaa? Vai pitikö meidän itsemme kenties muuttua?

Ilmeisesti tarkoitus oli murtaa työntekijöiden muutosvastarintaa. Wikipedian mukaan muutosvastarinta ilmenee "esimerkiksi välinpitämättömyytenä, informaation torjumisena tai korostuneena itsesuojeluna. Muutosvastarinta liittyy ihmismielen taipumukseen puolustaa vanhoja tottumuksiaan."

Havaintojeni mukaan muutosvastarinta-termiä käytetään erityisen innokkaasti silloin, kun halutaan heikentää työntekijöiden työoloja. Kun Lääkelaitosta viedään Kuopioon ja työntekijät protestoivat, on se muutosvastarintaa. Tai kun yliopistoilla siirrytään virkasuhteista työsuhteisiin, ja työntekijät vastustavat, on sekin vain muutosvastarintaa. Muutosvastarinta on sana, jolla melkein minkä tahansa muutoksen vastustaminen saadaan kuulostamaan nihkeältä ja pikkumaiselta. Muutosvastarinta vihjaa, että kaikki muutokset ovat hyvästä. Te ette kato vaan tajua.

Muutosvastarinnasta puhuminen leimaa työntekijät kaavoihinsa kangistuneiksi änkyröiksi, jotka eivät pysy mukana kehityksen tahdissa. Tähän ovat syyllistyneet myös toimittajat ja ay-aktiivit itse. Toimittaja Päivi Repo kirjoitti tammikuussa Helsingin Sanomissa, että "työpaikoilla riennetään muutoksiin kiivaasti, ja hitaammat saavat kuulla olevansa muutosvastaisia kuten ennen moitittiin neuvostovastaisuudesta tai taantumuksellisuudesta." Siinä se sana taas tuli: hitaammat. Hitaat, vastahakoiset työntekijät: sellaisiako me olemme? Väitän, että emme ole.

En tiedä mistä on syntynyt mielikuva hitaista ja tyhmistä työntekijöistä, jotka vastustavat muutoksia. Työnantajien kabineteista? En tunnista itseäni tästä mielikuvasta. Itselläni ei ole mitään muutoksia vastaan. Audiovisuaalisella alalla esimerkiksi tekniset muutokset ovat väistämättömiä. Itse olen tervehtinyt ilolla Yleisradion uusia järjestelmiä, kuten Interplaytä ja Metroa. Ne ovat helpottaneet työntekoani ja tehneet siitä itsenäisempää. Myös organisaatiomuutokset saattavat joskus olla hyviä. Uusi organisaatio saattaa olla toimivampi ja mielekkäämpi kuin vanha.

YLE TV1:n faktapäällikkö Ari Ylä-Anttila kirjoitti aiheesta intranetissä otsikolla "Katse pois peräpeilistä": "Meillä on kiusaus takertua mukavaan hetkeen. Olisi kivaa, jos voisi pitkittää auvoista oloa loputtomiin ja sulkea silmät ajan kululta. Tämä ei valitettavasti onnistu." Mikä on se mukava hetki, josta Ylä-Anttila puhuu? Minä en ole sellaista mukavaa hetkeä nähnytkään. Koko sen ajan kun olen ollut työelämässä, työ on ollut raakaa, kovaa ja kiivastahtista. Kun ei ole mitään hyvää, mihin takertua, ei ole myöskään syytä vastustaa muutosta sinällään.

Unohdetaan siis muutosvastarinta. Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä. Jos irtisanomisia tai työehtojen heikennyksiä tarjoillaan "muutoksen" varjolla, niin taistellaan sitten niitä vastaan. En vastusta muutoksia, mutta vastustan työntekijöiden vähentämistä, työtahdin kiristämistä, työntekijöiden vaikutusvallan heikkenemistä, jatkuvaa ylitöiden teettämistä ja niin edelleen.

Toimintaympäristön muuttuessa myös toiminnan on muututtava. Mutta mihin suuntaan, siitä pitäisi voida keskustella ilman leimakirveen heiluttamista.