Blogi

20-VUOTISMITALI 30-VUOTISESTA TYÖSTÄ

Näin se alkoi – oi ihana 80-luku!

Sanaisen vuoni aloitan kesäkuulta 1982. Pasilan radiotalo tuntui isolta avaruuslaivalta ja hieman pelottavalta paikalta: olihan se sentään Yleisradio. Nuori humanistiplanttu oli saanut unelmiensa kesätyöpaikan, kun pääsi kuuluttajaharjoittelijaksi suomenkielisille radiokanaville. Takana oli erittäin kinkkinen kuulutuskoe, äänentestaukset ja kolmen kuukauden piinallinen odotus. Kun Pentti Fagerholm vihdoin soitti ja tiedusteli, milloin rupeaisimme harjoittelemaan, olin heti valmis istumaan piinapenkkiin. Nuoresta venäjänopiskelijapojasta kaikki tuntui jännittävältä ja uudelta: nyt minusta tulisi julkkis! Mitä muutakaan 21-vuotias nuorukainen ajatteli, kun iloitsi, että oli päässyt puhumaan koko Suomen kansalle.

Koko 80-luku kuluikin sitten freelancer-työn merkeissä. Vuoroja oli tarjolla joka lähtöön ja yllättäviinkin vuoropaikkauksiin oli syytä suostua, mikäli aikoi pysyä leivänsyrjässä ja jo omaksumassaan elintasossa kiinni. Viuhdoin ees taas Kampin opiskelija-asuntolan ja Pasilan radiotalon väliä. Siinä sitten tehtiin iltavuorojen perään aamuvuoroja, nuokuttiin kuuluttamon sohvalla pari kolme tuntia ja taas oltiin pirtsakkana herättelemään uuteen aamuun. Ei hätiä mitiä, sillä näin ei käynyt kovin usein, vaikka vuoroja muutoin satelikin tasaisen tappavaan tahtiin. Pidemmän päälle rupesi kuitenkin jo kaipailemaan säännöllisempää elämänrytmiä. Enhän aina voinut olla pelkkänä heittopussina. Tiesin silti, että vanhemmatkin kuuluttajat olivat käyneet läpi pitkän ja karikkoisen tien, ennen kuin olivat saaneet kuuluttajan vakanssin.

Tuohon aikaan lähetystoiminnan työnjako oli selvä. Tunnelma oli leppoisa ja työtahti rauhallinen. Äänitarkkailijoilla oli käytössä jopa erityinen aputarkkailija (”pisetti”), joka kutsuttiin aina hätiin mitä moninaisimpiin lähetystoiminnan edellyttämiin tehtäviin. No, kuuluttajilla ei sentään ollut apukuuluttajaa. Talouskin kehräsi vielä kasvua. Lähetystoiminnassa oli väkeä satakunta, eikä tuona aikana varsinaisia työpareja ehtinyt muodostua, kuuluttaja kun teki yhteistyötä aina eri äänitarkkailijan kanssa. Mitään klikkiytymiä ei näin ollen päässyt syntymään, kun koko ajan eri työvuoroissa olevat ihmiset vaihtuivat. Viihdyin tuossa ympäristössä, ja muistelen sitä usein kaihoten. On toki totta sekin, että eivät kaikki muistot niin auvoisia ole, mutta päällisin puolin tuo aika jäi mieleen haikeiden sanojen siivittämänä ”Ei aika mennyt koskaan palaa, ei takaisin nuo päivät tulla voi”. Pahus, kun menivät sitten kaiken muuttamaan!

Ja sitten koitti 90-luku

Tuli 90-luku ja alkoi suuri radiouudistus. Radion lähetystoiminta pirstaloitiin eri kanaville ja se hajaantui eri kerroksiin. Työ kyllä selkiytyi, mutta samalla se muuttui myös yksipuolisemmaksi. Päätin siirtyä Radio Suomen toimintaan kuuluttaja-toimittajaksi. Samalla tarjoutui myös tilaisuus tehdä ohjelmia, tehtiinhän ns. lähetysvirtaa. Tuo aika ei ollut minun mielestäni niitä kukkeimpia radioaikoja. Sain toki oman työhuoneen, jaetun sellaisen, mutta ohjelmisto yksipuolistui ja rupesin käymään tyhjäkäyntiä. Työyhteisössäni oli myös toivomisen varaa. Tuolloin kävi jo mielessäni, että olisin sopinut paremmin lastentarhanopettajaksi. Ihme kyllä, olen lujaa tekoa, vuodet vierivät, innostuin ay-toiminnasta, sain vuorotteluvapaatakin – ja kuinkas ollakaan, edessä oli taas radiouudistus. Mistä löytyisi nyt se lapis philosophorum – viisastenkivi tulevien radioyleisöjen saavuttamiseksi?

Uusi vuosituhat ja uusi radiokanava

Nyt halusin jotain muuta ja Yle Radio 1 alkoi tuntua minusta houkuttelevalta. Tuossa vaiheessa, vuoden 2003 alussa, olin ollut kuuluttajan töissä jo 20 vuotta, osan siitä tosin luottamustehtävissä ja jopa vajaan vuoden pääluottamusmiehenä. Nyt minulla ei ollut enää omaa työhuonetta, mutta oli ainakin eri työyhteisö ja erilaiset toimintatavat. Ykkösessä sain hyödyntää enemmän omaa osaamistani ja työ vaikutti antoisalta. Ainoa vaan, että kanavan johto joko eläköityi tai tuntui muuten vaan vaihtavan kerkeästi työpaikkojaan. Kukin päällikkökerros keksi, mitä kenenkin mieleen juontui. Kaikki halusivat takoa ohimoitaan ja jättää omat puumerkkinsä radion traditioihin. Uusia kujeita kehitettiin ja samaa ruutia keksittiin uudelleen eri aivopoimuissa. Sivusta oli kiva seurata, mitä ”uutta” lisäviriä kulloinkin tuleman piti, vaikka en aina jaksanutkaan kihistä uteliaisuutta.

Ja nyt on sitten tullut lähes 30 vuoden kaari täyteen. Tänä syksynä sain kirjeen 20-vuotismitalista ja jopa kahden kuukauden ylimääräisestä palkasta. Kiitos siitä, vaikka olisin ihan oikeasti voinut saada pian jo 30-vuotisprenikankin. En valita, kyllä tuolle menettelylle on varmasti hallinnollinen peruste, mutta silti olen viettänyt Ylellä lähes 30 vuotta. Näiden vuosien saatossa on tullut lähetettyä jos vaikka mitä tavaraa. Työni on tätä nykyä kovasti teknistynyt. Kuuluttaja on todellinen moniosaaja, joka paitsi puhuu, myös lähettää, jopa montteeraa, nykyään myös toimittaa, ja toimii kielikonsulttina. Monesti olenkin miettinyt, oliko tämä työ samanlaista moniosaamista myös 20- ja 30-luvuilla. Työ on perusluonteeltaan toki vieläkin samanlaista, mitä se oli jo 80-luvulla ja varmasti jo silloin, kun en ollut vielä syntynytkään.

Perinteet kunniaan

On hyvä, että ihan kaikkea perinteistä ei Ylessä ole vielä lopetettu. Työtehtäviä voi toki aina ”kehittää” ja uudistaa, mutta ei kaikki ”vanha” ole välttämättä huonoa. Onkin mielestäni erittäin valitettavaa ja harmillista, että TV2:n kuuluttajat kohta katoavat ruudusta, ainakin kasvot. Harkitkaa nyt vielä kerran, mikä kanavan näyteikkuna kuuluttaja on ruudussa. Eivät kuuluttajat ole menneisyyden haamuja, sillä esimerkiksi Yle Radio 1:n kuuluttajat ovat muuttaneet omaa ilmettään. Emme ole halunneet kammitsoida itseämme mihinkään raameihin.

Päivän mantra on nuori yleisö. Nuoret aikuiset, kyllä vaan, mutta miksi Yle ei voi erottautua edukseen olemalla myös erilainen. Helpoin tapa uudistua on ollut lopettaa joku juttu. Miksi jotain ”vanhaa juttua” ei voitaisi muuttaa hieman toisenlaiseksi lopettamatta sitä silti? Yle täyttää 100 vuotta vuonna 2026. Silloin myös kuuluttajan työtä on tehty 100 vuotta, kun ensimmäinen yhtiön työntekijä sattui olemaan kuuluttaja-moniosaaja Enehjelm. Hyvä, että olen saanut tehdä tätä työtä – erilaiseen käärepaperiin kiedottuna. Eikä näillä näkymin kai ole in prospectu näköpiirissä mitään mullistuvaa tiedossa. Olkaa siis kilttejä ja jättäkää meille työrauha, ainakin vuoteen 2026, jolloin jään eläkkeelle – ellen sitten joskus jossakin talouskurimuksen vaiheessa saa navakkaa potkua persuksiin!

Muuten, radionkuuntelija on kuuntelija, ei kuulija. Kun kuullaan, niin aistitaan ääntä, kuullaan puhetta (tai esim. melua). Kun kuunnellaan, niin havainnoidaan kuuloaistilla, seurataan kuulon avulla. Keskustelua voi kuunnella korvat hörössä tai radiota kuunnellaan, kuten myös kuunnellaan esimerkiksi luentoja tai konsertteja. Kohtelias luennoitsija aloittaa puheensa yleisölle sanoin Arvoisat kuulijat, mutta radionkuuntelija on kuuntelija, eikä -kuulija (Suomen kielen perussanakirja 1: A–K, 599, 603). Enpä jaksa enää enempää pieksää suutani, vaan toivotankin itse kullekin säädylle antoisaa joulua sekä piristävää ja mukavaa uutta vuotta 2012!

Jari Aula

Yle Radio 1

kuuluttaja